ARVOT ARJEN KÄYTTÖVOIMAKSI – ARVOJEN MUUTOS JA KÄYTÄNNÖN EVÄITÄ ARVOJEN TYÖSTÄMISEEN

Luentotiivistelmä Yhdessä elämään/Kasvatus tulevaisuuteen -seminaarissa Järvenpäässä 23.3.2002
Rehtori, KT Leevi Launonen:
(Minä kasvattajana – arki, arvot ja media)

Julkisuudessa vaaditaan usein eri asioiden yhteydessä arvokeskustelua. Ehkä sitä myös jonkin verran käydään. Arvoista ei läheskään aina tule kuitenkaan käyttövoimaa arkeen, koska puhe arvoista on kahdella tavalla melko ongelmallista.

Arvon käsite on usein jäsentymätön ja epämääräinen. Ihmiset viittaavat sisällöltään hyvin erilaisiin asioihin, kun he tarkoittavat arvoja. Tällöin keskustelu arvoista saattaa liikkua samanaikaisesti useilla erilaisilla tasoilla. Keskustelijat eivät kohtaa toisiaan eikä vuoropuhelu ole mielekästä. Arvokeskustelusta ei jäsenny selkeää kokonaisuutta eikä se johda mihinkään.

Toiseksi arvot saattavat jäädä irrallisiksi arjesta ja käytännön elämästä. Keskustelussa tavoitetaan kyllä hyvältä kuulostavia arvoja, mutta niiden loogista ja vaikuttavaa yhteyttä toimintaan on vaikea osoittaa. Ollaan tilanteessa, jossa yrityksellä on arvot, mutta sen työntekijöillä ei – tai koululla on arvot, mutta opettajilla ei. Edellä olevasta seuraa, että arvot tulisi määritellä mahdollisimman selkeästi ja niiden yhteys käytännön ratkaisuihin tulisi kyetä johdonmukaisesti osoittamaan.

Mitä tarkoitamme arvoilla?

Arvot liittyvät ihmisen päämääriin ja käsitykseen hyvästä elämästä. Ne ilmaisevat käsityksen siitä, miten asioiden pitäisi olla. Arvoja voidaan teoreettisesti määritellä erilaisin perustein. Puhumme esimerkiksi aineellisista ja henkisistä arvoista sekä itseisarvoista ja välinearvoista. Filosofi Kari E. Turunen tunnistaa erilaisia ”lajeja” asioissa, joista tavallisesti puhumme yleisesti arvoina:

Varsinaiset arvot: totuus, hyvyys ja kauneus. Nämä ovat syvässä mielessä varsinaisia arvoja, jotka antavat inhimilliselle toiminnalle perussuunnan. Me pyrimme kohti totuutta, hyvyyttä ja kauneutta, vaikka emme koskaan voi niitä täydellisesti saavuttaa. Varsinaiset arvot eivät helposti muutu. Niitä on tavoiteltu tuhansien vuosien ajan antiikista lähtien ja yhä ne ovat voimissaan.

Ihanteet ovat eettis-inhimillisiä hyveitä, jotka säätelevät ihmisten välisiä suhteita ja käytännön vuorovaikutusta. Tällaisia ovat esimerkiksi luotettavuus, oikeudenmukaisuus, rehellisyys, tasa-arvoisuus, ystävällisyys ja suvaitsevaisuus. Ihanteet ovat hyveinä myös ihmisten ja yhteisöjen ominaisuuksia. Ihanteet seuraavat yhteiskunnallista kehitystä ja ne muuttuvat hitaasti vuosikymmenien aikana. Esimerkiksi suomalaisessa koulukasvatuksessa oli ennen ihanteena pidättyvyys, hiljaisuus, vaatimattomuus, kuuliaisuus, häveliäisyys, kärsivällisyys, kohtuullisuus ja kiitollisuus. Nämä ihanteet ovat kadonneet ja nykyisin koulun ihanteita ovat mm. avoimuus, tasa-arvoisuus, suvaitsevaisuus, itsenäisyys, vastuullisuus ja kriittisyys.

Arvostukset kohdistuvat johonkin konkreettiseen kohteeseen. Ihmiset arvostavat esimerkiksi hyvää ruokaa, terveyttä, ulkomaan matkoja, kielitaitoa, kännyköitä ja tietotekniikkaa. Arvostuksille on ominaista, että ne muuttuvat hyvin nopeasti yhteiskunnan ulkoisten muutosten mukana. Eri sukupolvilla ja alakulttuureilla on paljon omia arvostuksiaan. Myös muoti merkitsee arvostusten luomista ja tietoista yritystä vaikuttaa ihmisten arvostuksiin. Liberalistisessa markkinataloudessa ihmisten arvostuksilla ja rahalla on läheinen kytkentä.

Arvokkaat kokemukset ovat yksilöiden omaa sisäistä elämän rikkautta. Ihmisillä on ainutlaatuisia hetkiä, tunteita ja kokemuksia, joilla on heille erityistä merkitystä. Arvokkaat kokemukset muistetaan kauan ja ne vaikuttavat hiljaa mielessä.

On tärkeä erottaa toisistaan ihmisten välistä vuorovaikutusta säätelevät moraaliset ihanteet (hyveet) ja ihmisten erilaiset arvostukset. Puhe arvotyhjiöstä saattaa osaltaan johtua siitä, että ihmiset eivät tunnista itselleen vieraita arvostuksia ja niiden merkityksiä. Tästä hyvänä esimerkkinä on vanhempien ja nuorten väliset erot musiikkiin, pukeutumiseen yms. liittyvissä asioissa. Nopean kulttuurisen muutoksen keskellä (missä me parhaillaan elämme) ihmisten on vaikea tunnistaa niitä merkityksiä, joita erilaisiin arvostuksiin liittyy.

Millaisia ominaisuuksia arvoilla on?

Arvot ilmaisevat inhimillisen toiminnan päämääriä ja käsitystä hyvästä elämästä. Ihmisten ja yhteiskunnan toiminta edellyttää aina jonkinlaisen arvohierarkian tunnustamista. Viime kädessä koko kulttuuri on arvojen läpitunkemaa, koska sen syvimpään olemukseen kuuluu arvojen ilmaiseminen ja ylläpitäminen. Kulttuurissa vaikuttaa samanaikaisesti erilaisia arvojen alueita kuten tiedolliset, tekniset, taloudelliset, ekologiset, hedonistiset, esteettiset, uskonnolliset, poliittiset, oikeudelliset ja eettiset arvot. Eettisillä arvoilla on arvoalueiden joukossa se tärkeä erityisluonne, että niiden tulisi säädellä muiden arvojen esiintymistä ja järjestystä.

Arvot ilmenevät ihmisten valinnoissa ja toimivat valintojen kriteereinä erilaisten tarpeiden ja halujen kesken. Esimerkiksi ajankäyttöön (vrt. perhe) ja rahankäyttöön liittyvät valinnat heijastavat arvoja. Arvot viittaavat tavoittelemisen arvoiseen ja motivoivat toimintaan. Sen vuoksi arvot tulevat näkyviin siinä, minkä hyväksi ihmiset ovat valmiita ponnistelemaan, tekemään työtä ja näkemään vaivaa.

Arvojen sisäistäminen merkitsee sitoutumista (lat. valere, olla vahva; engl. value), joka ohjaa ihmisen käyttäytymistä. Hyvä tuntomerkki tällaisesta on, että ihminen arvojen ohjaamana toimii toisin kuin hän muuten ”luonnostaan” toimisi. Arvoihin sitoutunut ihminen kykenee siis tarvittaessa toimimaan vastoin omaa välitöntä haluaan. Tämä tarkoittaa arvoihin perustuvaa itsekuria. Esimerkiksi oikeudenmukaisuuden arvoon sitoutuminen saattaa tarkoittaa, että minun oma etuni ei toteudu ja olen valmis vapaaehtoisesti hyväksymään sen.

Arvoilla on julkinen (yhteiskunnallinen) ja yksityinen (yksilön vapauteen liittyvä) alue. Totalitarismissa yhteiskunta määrittelee käsityksen hyvästä elämästä ja kansalaisuudesta, kun taas liberalismissa kansalaisilla voi olla erilaisia hyvän elämän ja kansalaisuuden käsityksiä. Yhteiskunnan liberalisoituminen on merkinnyt esimerkiksi moraalin julkisen alueen huomattavaa kaventumista ja yksityisen vapauden alueen laajenemista. Liberalistisessa yhteiskunnassa valtio turvaa lainsäädännöllä lähinnä poliittisen demokratian toimivuuden ja yhteiskunnallisen elämän ”pelisäännöt”, mutta jättää muun moraalisen päätöksenteon ja vastuun kansalaisten omaksi asiaksi. Liberalistinen yhteiskunta puuttuu mahdollisimman vähän ihmisten hyvän elämän käsityksiin. Yksilö on vapaa valitsemaan. Toisaalta vapaus sellaisenaan ei vielä takaa vapauden arvoa yksilölle.

Vapauden arvo riippuu kolmesta asiasta:

  1. vaihtoehdoista, joita on valittavana (esteenä voi olla vaihtoehdottomuus),
  2. voimavaroista, joita on käytössä (esteenä voi olla voimavarojen puuttuminen) sekä
  3. ihmisen kyvystä tehdä omia valintoja (esteenä oma sisäinen tila, joka ei mahdollista itsenäisiä valintoja).

Arvomaailman säilyminen edellyttää kuitenkin, että riittävän monet ihmiset tunnistavat ja jakavat yhteiset arvot. Jos arvot kokonaan yksilöityisivät, ne samalla menettäisivät sosiaalisen voimansa ja lakkaisivat näkymästä. Arvot eivät silloin voisi toimia enää yhteisöä koossa pitävänä voimana. Yhteiskunnan hyvinvointi ja säilyminen edellyttää aina riittävää yhteistä arvomaailmaa (vrt. kreikan kosmos ja kaaos). Arvorelativismi johtaa väistämättä yhteisen elämän kaaokseen.

Miten käsitys arvoista on muuttunut?

Suomalaisen koulukasvatuksen ihanteiden muutos heijastaa samalla yleistä yhteiskunnallista arvojen muutosta. Liitteessä 1 on kuvattu mitkä ihanteet ovat kadonneet, tulleet uusina ja säilyneet koulukasvatuksen tavoitteina.

Maailmansotien välinen aika oli tärkeä muutoskausi arvo-ajattelun ontologisissa perusteissa. Se merkitsi vähittäistä luopumista teleologisesta etiikasta ja siveellisen maailmanjärjestyksen käsitteestä. Luonnontieteellinen psykologia, pragmatistinen filosofia, deweyläinen pedagogiikka ja positivistinen tieteenfilosofia tukivat muutosta samaan suuntaan. Arvoajattelussa siirryttiin käsitykseen, jonka mukaan arvot ovat luonteeltaan sosiaalisia, pragmaattisia ja ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa rakentuvia entiteettejä, eivätkä – kuten aiemmin oli ajateltu – yleisiä lainalaisuuksia tai muuttumattomia moraalisia totuuksia. Näin moraalikasvatus alkoi toisen maailmansodan jälkeen tarkoittaa entistä enemmän kasvatusta sosiaaliseen toimintaan.

Toisen maailmansodan jälkeen pedagogisessa ajattelussa näkyy pyrkimys välttää totalitaarista ja yhdenmukaistavaa kasvatusta. Jo 1952 hyväksytyssä kansakoulun opetussuunnitelmassa painotettiin, että koulukasvatuksen päämäärän tuli olla riittävän väljä ja muuttua ajan mukana. Oppilaan luonteen kasvattamisesta ja moraalisista hyveistä painopiste siirtyi sosiaaliseen elämään ja yhteiskuntaetiikkaan. Demokraattisen kansalaisyhteiskunnan rakentamisessa moraali hahmotettiin ennen muuta kysymyksenä sosiaalisen vuorovaikutuksen pelisäännöistä. Vain yhteiskunnan demokraattista perustaa varjelevat liberaalit arvot – kuten yksilön vapaus, oikeudet ja tasa-arvoisuus – olivat ehdottomia. Kun julkisen moraalin alue rajoittui vähitellen yhteiskuntaeettisiin periaatteisiin, jäi moraalin yksityiselle alueelle ja yksilön omille arvoille enemmän liikkumatilaa. Yksilön henkisestä koskemattomuudesta tuli itsessään eettinen arvo. Lisäksi sosiologit alkoivat 1960–luvulla asettaa tietoiseksi yhteiskunnan kehittämisen lähtökohdaksi moniarvoisuuden. Kun liberalistinen yhteiskuntafilosofia suhtautui kriittisesti yhdenmukaistavaan moraaliseen vaikuttamiseen ja arvojen siirtämiseen, alkoi myös opettajan rooli muuttua.

Kasvatuksessa opettajan tehtäväksi tuli järjestää oppilaille sosiaalisen elämän tilanteita ja kokemuksia sekä herättää niihin liittyvää arvopohdintaa. Kasvatusajattelussa alkoi korostua eettisten arvojen sosiokulttuurinen sidonnaisuus sekä arvojen oppiminen omien sosiaalisten kokemusten kautta.

Amerikkalaisen moraalitutkijan Lawrence Kohlbergin mukaan opettajan oli vihdoin luovuttava ”moraalisten hyveiden repusta” ja erityisten arvosisältöjen opettamisesta. Eettinen kasvatus piti pikemminkin nähdä oppilaan rationaalisten edellytysten kehittämisenä ja kognitiivisen ajattelun tukemisena. Opettajan rooli eettisenä kasvattajana tuli olla ”kognitiivinen stimuloija”, oppilaan itsenäisen arvopohdinnan harjaannuttaja, eikä enää valmiiden arvojen tai moraalikäsitysten siirtäjä. Tämä merkitsi myös opettajan ehdottomasta auktoriteetista ja moraalisesta asiantuntijuudesta luopumista.

Eurooppalaisen arvomaailman kehityksen kolme yleistä päätrendiä eli maallistuminen, yksilöllistyminen ja suhteellistuminen heijastuivat myös suomalaisen arvomaailman muutokseen 1900-luvun lopussa. Tutkimusten mukaan Suomessa vahvistuivat yksilökeskeisyyteen liittyvät arvot, kun taas perinteeseen ja yhteisöllisyyteen suuntautuvat, ts. itsensä ylittämistä edellyttävät arvot heikentyivät. Arvomaailman yleistä kehitystä luonnehti pyrkimys sitoutumattomuuteen sekä haluun vapautua kaikkien auktoriteettien kontrollista. Koulutuspolitiikassa liberalistinen kehitys heijastui siten, että kansallisten arvopäämäärien ja linjanvetojen sijasta kasvatuksen tavoitteiden määrittelyä siirrettiin koko ajan entistä enemmän paikalliselle tasolle: kunnan, koulun sekä viime kädessä opettajien ja vanhempien omalle vastuulle.

Nuorille on tutkimusten mukaan nykyisin tyypillistä koota maailmankuvalliset aineksena erilaisista ideologioista ja uskomuksista. Kun ennen elimme tavaroiden markkinoilla, elämme nyt myös erilaisten arvojen ja elämäntyylien markkinoilla. Tarjolla on toistensa kanssa kilpailevia arvoja ja arvostuksia, joiden joukosta tehdään valintoja omien yksilöllisten mieltymysten mukaan. Kun arvot olivat ennen yhteisöä koossa pitävä voima, ne mielletään liberalistisessa yhteiskunnassa yhä useammin yksilöiden vapaina valintoina.

Postmoderni etiikka tarjoaa meille käsitystä, jonka mukaan moraalilla ei ole mitään objektiivista, luotettavaa tai yleispätevää perustaa. Yksilön on vapaana moraalisena subjektina tehtävä itse valintoja ja otettava vastuu valinnoistaan. Vapaat yksilöt luovat moraalin neuvottelemalla sekä tekemällä sopimuksia. Postmoderni arvomaailma rakentuu moniarvoisesti sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Kasvatussosiologi Risto Rinne jäsentää suomalaista koulukasvatusta kuvaavien koodien muutosta kolmeksi päävaiheeksi:

  1. toiseen maailmansotaan saakka koulukasvatusta luonnehti moraalinen koodi, jonka takaa heijastui jumalallinen auktoriteetti,
  2. toisen maailmansodan jälkeisiä vuosikymmeniä peruskoulun syntyyn saakka luonnehti kansalaiskoodi, jonka takaa heijastui kansakunnallinen auktoriteetti ja
  3. peruskoulukasvatukselle on ominaista individualistinen koodi sekä siihen liittyvä modernin autonomisen yksilön esiinnousu.

Suomalainen yhteiskunta on elänyt viime vuodet suuren ja koko ajan kiihtyvän kulttuurisen muutoksen keskellä. Se on heijastunut myös lasten ja nuorten kasvuympäristöön, koulun yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja opettajan työhön. Ylikansallinen tajunnanvirtateollisuus, informaatioteknologian kehitys, markkinavoimien hallitseva asema sekä yhteisöllisen arvomaailman mureneminen ovat johtaneet tilanteeseen, jossa vanhempien ja opettajien on lähes mahdotonta kontrolloida lasten saamia vaikutteita. Tästä syystä myös henkinen raja lapsuuden ja aikuisuuden välillä on katoamassa.

Edellä on kuvattu joitakin niistä syistä, joiden seurauksena lapsen autonomian ihanne on suomalaisessa kasvatuksessa vahvistunut. Suunnan tälle kehitykselle antoi jo peruskoulun opetussuunnitelma vuodelta 1970, jossa painokkaasti todettiin, että oppilasta ei saa pitää ulkopuolisen vaikuttamisen kohteena, vaan subjektina. Samoin siinä varoitettiin opettajia painottamasta erityisiä luonteenhyveitä, koska silloin he saattavat loukata oppilaan yksilöllisyyden koskemattomuutta ja asettaa kasvatuksen päämääräksi omat henkilökohtaiset persoonallisuusihanteensa.

Koulun kasvatusajattelun lähtökohtiin on viime vuosina vaikuttanut paljon humanistinen ihmiskäsitys, kognitiivinen psykologia ja konstruktivistinen oppimiskäsitys, joiden ytimessä on ajatus yksilöllisyydestä. Sekä yleinen yhteiskunnallinen kehitys että kasvatustieteen tieteenteoreettinen kehitys ovat siirtäneet koulukasvatuksen painopistettä sosialisaatiosta individualisaatioon, kasvattajan tietoisesta arvo-ohjauksesta oppilaan omiin valintoihin.

Tämä aatteellinen kehitys on muuttanut oleellisesti opettajan roolia kasvattajana. Opettajan on otettava nykyisin huomioon, että oppilaiden ja heidän kotiensa arvomaailmat ja moraaliset käsitykset poikkeavat toisistaan. Oikean ja väärän rajaa ei hahmoteta enää samalla tavalla, ulkoisista käytöstavoista puhumattakaan. Lähtökohtana liberalistisessa etiikassa on autonomian arvo, jota tukevat yksilön vapauden ja oikeuksien, moniarvoisuuden ja tasa-arvoisuuden ihanteet.

Opettajan roolin kannalta on tärkeää havaita moraalisesta asiantuntijuudesta luopuminen sekä kasvatuksen painopisteen siirtyminen sosiaalista elämää sääteleviin periaatteisiin ja sosiaalisiin taitoihin. Kun kasvatuksen kieli on voimakkaasti psykologisoitunut, puhe moraalista on neutralisoitunut. Sosiologi Jörg Bergmann huomauttaakin, että nyky-yhteiskunnassa moraalia käsitellään humoristisesti, ironisesti, viihteellisesti tai psykologisoiden. Tässä prosessissa – kuten Bergmann toteaa – moraali kadottaa alkuperäisen luonteensa.

Haluan vielä lyhyesti tarkastella edellä kuvatun muutoksen seurauksia ja ajankohtaisia haasteita eettisen kasvatuksen kannalta.

Historiallisessa kehityksessä voidaan havaita etiikan kannalta paljon myönteistä:

  1. lasta arvostetaan nykyisin yksilönä enemmän kuin ennen (aikaisemmin käsiteltiin massana),
  2. lapsen psykososiaalinen kehitys tunnetaan paremmin kuin ennen,
  3. yhteiskunnallinen tasa-arvoisuus antaa kaikille mahdollisuuden koulutukseen (eikä vanhempien varallisuus säätele tavoin koulukseen pääsyä),
  4. yksilön vapauden ja itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen, josta seuraa mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa itseä koskeviin asioihin,
  5. suvaitsevaisuus ja erilaisuuden hyväksyminen on suurempaa eikä tiukka kollektiivisuus vie henkistä tilaa yksilöiden erilaisuudelta,
  6. opetusmenetelmät ovat monipuolistuneet; ”moraalisaarnojen” sijasta myös toiminnallisuus ja taideilmaisu välittävät arvoja,
  7. ekologinen tietoisuus on suurempi (kestävän kehityksen periaate).

Toisaalta historiallisessa kehityksessä on myös paljon ongelmallisia kehityspiirteitä:

  1. kasvatuksen ja uusliberalistisen yhteiskunnan arvoperustan ristiriitaisuus; kasvattajat eivät saa riittävästi tukea tervettä kasvua tukeville arvoille,
  2. yksilön identiteetin ja arvomaailman rakentaminen on vaikeaa pirstoutuneen arvomaailman keskellä,
  3. kun sukupolvien välinen elämänyhteys on vähentynyt, ohjaavan kasvatuksen mahdollisuus heikkenee; nuorten arvomaailman kehitys ohjautuu muualta, esim. viihdeteollisuudesta käsin,
  4. individualistinen ”fiilis-kulttuuri” johtaa helposti itsehallinnan ja elämänhallinnan ongelmiin, jolloin yksilöllä ei ole aidossa mielessä autonomiaa,
  5. vääristä arvovalinnoista johtuvat psykososiaaliset ongelmat lisääntyvät ja kasvavien ongelmien hoitamiseen eivät mitkään resurssit riitä,
  6. moraalin ja kasvatuksen kieli on liiaksi psykologisoitunut ja sen seurauksena oikean ja väärän moraalinen raja on hämärtynyt;
  7. arvomaailman yksilöllistyminen ja hajoaminen johtaa kulttuuria eettiseen rapautumiseen (yhteiset arvot eivät enää liitä ihmisiä toisiinsa).

Kulttuurin kehitykselle on nykyisin ominaista eettinen näköalattomuus. Lisäksi yhteiskunnan ja koulun arvojen välillä vaikuttaa olevan ristiriita. Yhteiskunta rakentuu uusliberalistisen etiikan ja vapaan markkinatalouden arvoille, koulu pyrkii rakentamaan kasvatusajattelua edelleen hyve-etiikan ja sivistyksen arvoille.

Yhteiskunnan kehittämisen taustalla oleva liberalismi on monin tavoin ongelmallinen filosofia. Liitteessä 2 on vertailtu hyve-eettisen ja liberaalin etiikan eroa. Tällä erolla on merkittäviä periaatteellisia vaikutuksia kasvatusajattelun kannalta.

Miten kasvatus ja arvot liittyvät toisiinsa?

Eläimillä arvot ja normit ovat biologisesti koodautuneina toimintaa sääteleviksi voimiksi. Ihmisillä arvot liittyvät kielen käsitteisiin, sopimuksiin ja sitoumuksiin. Oppiakseen arvoja ja moraalia ihminen tarvitsee kokemuksia, kasvatusta ja harjaantumista. Ihminen tulee syvässä eettisessä mielessä sivistyneeksi ihmiseksi vain kasvatuksen kautta. Hän ei tule sellaiseksi itsestään. Sen vuoksi kasvatus liittyy läheisesti arvoihin ja vuorovaikutukseen. Kasvatuksen tehtävänä on siirtää jotain itsessään hyvää ja arvokasta.

Arvoja ei opita pelkästään tiedollisesti tai sanallisen opetuksen kautta. Arvot opitaan käytännön elämässä esimerkkien, mallien ja tunnekokemusten kautta. Ihmisen on tärkeä saada ensin syvä kokemus omasta arvostaan, jotta hän voisi itse arvostaa muita.

Ellei kasvatus ohjaa tietoisesti ja avoimesti lasta arvomaailmaan, hän omaksuu usein tiedostamattaan ympäristössä vaikuttavat piiloarvot (kaveripiiri, media jne.). Joka tapauksessa aina joku ”kasvattaa” lasta!

Miten arvoja voidaan työstää arjen käyttövoimaksi?

Kun arvoista halutaan saada arjen käyttövoimaa, on tärkeä pyrkiä erottamaan toisistaan kahdenlaiset arvot: (1) hyvän elämän eettiset ehdot (ydinarvot) ja (2) erilaiset yksilölliset ja kulttuuriset arvotukset. Terveesti rakentunut arvomaailma edellyttää moraalista itsenäisyyttä, rationaalisuutta, vastuullisuutta, altruismia ja yhteisöllisyyttä.

Kestävät ydinarvot voidaan tiedostaa tekemällä oikeita kysymyksiä: Mikä palvelee ehjän ja vastuullisen minuuden rakentumista? Mikä palvelee hyviä ihmissuhteita? Mikä palvelee yhteiskunnan hyvinvointia? Mikä palvelee luonnon säilymistä? Mikä palvelee elämän tarkoitusta ja mielekästä kokemista?

Kun arvot on tunnistettu, on tärkeää pohtia miten niitä sovelletaan käytäntöön? Mitä normeja ja valintoja niistä seuraa? Mitä arvoihin sitoutuminen omassa elämässä merkitsee?

Kun oma arvomaailma on jäsentynyt (vakaumus), voidaan kysyä kenellä muilla on samanlaisia arvoja kuin minulla. Miten voin vaikuttaa yhdessä heidän kanssaan?

Kasvatus on arvojen välittämistä seuraavalle sukupolvelle. Kasvatus merkitsee arvojen välittämistä:

  1. esimerkin ja mallin kautta (aikuisten omat toimintatavat eri asioissa),
  2. suhteen kautta (välittäminen, huolenpito, eettinen suhde),
  3. ohjeiden ja opetuksen kautta (opeta lapselle oikea ja väärä),
  4. arvokokemusten kautta (kokemukset inhimillisessä vuorovaikutuksessa,